Sinä keväänä, kun kävin tulevassa pihapiirissäni ensimmäisen kerran, pihalla seisova talo oli juuri täyttänyt 200 vuotta. Paria kuukautta aikaisemmin tuttavani oli kysynyt minulta, haluaisinko ostaa hänen tilansa Pyhämaassa; se joutaisi jo seuraavalle, joka jatkaisi rakennusten kunnostamista. Luulin kysymystä huulenheitoksi, naurahdin ja jatkoimme keskustelua työasioista. En edes tiennyt missä Pyhämaa on.
Edeltävät vuodet olivat muuttaneet elämässäni paljon ja yhtäkkiä tuona keväänä muistin tuttavani sanat. Otin häneen yhteyttä kysyen, oliko hän tarkoittanut sitä mitä sanoi. Pyysin valokuvia rakennuksista. Varsin pian olimmekin jo sopineet käynnistäni hänen luokseen. Maaliskuu oli vielä jäänä tienpientareilla, kun ajoin Pyhämaahan pitkää ja mutkikasta tietä; maisema oli kaunis. Pyhämaa olikin saari!
Taitaa olla niin, että siinä samassa, kun näin rakennukset ja viimeistään kun kävelin sisään päärakennukseen, tiesin paikan olevan minun. Kun tilaan vielä kuului maata, jonka voisin ottaa hevoslaitumeksi, ja ympärillä oli runsaasti metsää ja hiekkateitä hevosten kanssa kulkemiseen, päätös oli ilmeinen. Muutimme siis Pyhämaahan 200-vuotiaan talomme vuoksi. Miehelleni matka tänne oli myös ensimmäinen kerta Suomessa. Vanhojen talojen ollessa meille molemmille sekä työ että harrastus, tämä paikka on oikea helmi.
Yllätys oli se mitä muuta saimme talon myötä: mukavat ja avuliaat naapurit, avoimen ja eläväisen kyläyhteisön, hiihtoladut talvella, pyöräilyreitit kesällä. Metsä ja meri heti omalta pihalta saavutettavissa.
